Kirjailen itselleni tuntemuksiani, ajatuksiani, kokemuksiani, havaintojani, keskusteluja. Hapuilen kulloisellakin vaivannäöllä ja ymmärryksellä. Joudun varmasti olemaan eri mieltä itseni kanssa myöhemmin. Keskeneräinen kun olen. Haaveilen kyvystä pysähtyä. Kuunnella. Nähdä, kohdata. Rohkeudesta kulkea omaa polkua.
Raapaisen pinnalta auktoriteetti-ilmiötä, koska minulla on ollut ja on auktoriteettien kanssa ongelmia. Ja sitten taas toisaalta ei ole. On näkynyt esimerkiksi työympyröissä siten, että vuosia sitten meidän piti ottaa käyttöön eräs panos-tuotos -suhdetta mittaava työkalu, en ottanut sitä käyttööni toivotulla tavalla ohjaamaan omaa työpanosta. Jatkoin tuolloin mieluummin työtäni oman pääni mukaan, ainakin enimmäkseen. Potkujen veroinen virhe on se. Mutta monesti muutoin olen tehnyt juuri kuin on toivottu, pyydetty, määrätty. Useimmiten, sillä tunnistan kuitenkin työnantajan direktio-oikeuden.
Jotenkin hämmentävää.
Monella meistä tuntuu olevan jonkin sortin ongelmia auktoriteettien kanssa. Tämä alkaa jo varhaislapsuudessa: uhmaikä lapsella noin 2-vuotiaana. Mahdollisesti myrskyisä vaihe rauhoittuu, kun lapsi löytää oman itsenäisyytensä ja erillisyytensä voimistuakseen seuraavaksi murrosiässä, teininä. Koulunkäyntiin, sen velvoitteisiin, opettajiin ja muuhun koulun henkilökuntaan auktoriteettina suhtautumistaan nuori rakentaa ja testaa joka päivä. Tai paremminkin teini testaa auktoriteetteja, vanhempiaan eritoten. Jatko-opinnot ja työelämään siirtyminen antavat jälleen mahdollisuuden luoda suhdetta auktoriteetteihin ja itseen. Näihin suhteisiin vaikuttavat vuosien, vuosikymmenten kasvu- ja elinympäristöt, niihin kuuluvat ihmiset ja tapahtumat matkan varrella. Erilaiset instituutiot ja organisaatiot. Yleisesti vahvat uskomukset sosiaalisesti toivottavasta käyttäytymisestä. Ja luonne, tai persoonallisuus, jopa geenit. Yleisesti tiedossa ja hyväksytty ilmiö.
Oma suhtautumiseni auktoriteetteihin hämmentää minua. Siinä ei tunnu olevan selkeää linjaa. En ole oikeastaan aiemmin kunnolla miettinyt koko asiaa. Vähän aikaa sitten törmäsin kysymykseen: kenelle annat valtaa itsesi yli. Kuka tai mikä on se auktoriteetti, jolle annat valtaa, jota tottelet? Elämäni varrella olen huomannut vaikeaksi ottaa vastaan erilaisia sääntöjä, käskyjä, ohjeita ja toimintatapoja, joita on esitetty. Joskus niitä on perusteltu, usein ei. Useimmiten sillä perusteella, että ”näin nyt vaan on tapana tehdä”. Tai että ”koulussa on tarkoitus opetella noudattamaan työelämän sääntöjä ja toimintatapoja.” Tämän säännöstön ainoa tarkoitus on opettaa noudattamaan sääntöjä.” ”Nämä nyt vaan on osattava.” ”Näin on nyt päätetty.” ”Tuo ei kuulu meille.”
Muistan tuskailleeni tätä muutama vuosi sitten eräälle ystävälleni. Erityisesti murehdin niitä seurauksia, mihin vastamäkeen kulkeminen on työn puitteissa johtanut: joissakin työyhteisöissä yhteisön ulkolaidalle, jopa kiusatuksi, kun olen tehnyt eri tavalla. Puhumattakaan kepeästi tuhlailemistani mahdollisuuksista saada turvallinen vakityö, ennustettava tulonmuodostus. Olen vaihtanut työpaikkaa, kun en ole voinut hyväksyä joitakin ajattelu- ja toimintatapoja tai odotuksia. Tai kun minusta ihmeelliset innovointipyrintöni eivät ole tilaa saaneet, minulle asemaa tuottaneet. Ura ei ole edennyt ns. normaalisti. Kysyin ystävältäni, että mikä minua riivaa, miten voisin rauhoittua ja olla kuten useimmat muut. Tehdä mitä sanotaan ja yleisesti hyvänä pidetään ja keskittyä parantamaan omaa työmarkkina-asemaa ja tulonmuodostusta. Hän totesi, että ole sinä ihan rauhassa vaan. Hyväksyt sen, että olet syntyjäsi eteläpohjalainen ja ne geenit eivät anna muuta mahdollisuutta kuin tehdä toisin kuin käsketään tai odotetaan. Nostimme tuolle ajatukselle ylväästi tuopilliset äänekkäästi hymyillen. Eteläpohojalaanen ei kuvia kumarra!
Moinen ajatus lämmitti tuolloin mieltä ja olenpa sitä useasti julki tuonutkin. Varsinaisesti se ei kuitenkaan selitä mitään, eikä se varsinkaan ole parantanut ymmärrystä, itsetuntemusta, eikä anna mahdollisuutta oppia uusia rakentavia toimintatapoja. Ainakaan ilman geenimuuntelua?
Yhtä lailla tiedän, että vuosien ja vuosikymmenten mittaan olen monella elämänalueella taipunut toisten tahtoon ja antanut periksi omista toiveista tai pyrkimyksistä. Antanut periksi iät ja ajat monesti, joskaan en aina. Perheessä, kouluissa, työyhteisöissä, iloisena veronmaksajana ja pankin asiakkaana. Eli siis toisinaan tottelen nöyrästi ja toisinaan niska ei taivu toisten odotuksiin. Miksi joissain asioissa toimin toisten tahdon mukaan ja toisissa en?
Kirjasta apu löytyy, kuinkas muuten.
Erään selityksen antaa Gretchen Rubin, joka on tutkinut tapoja. Hän oli etsinyt hyvää mallia, joka selittäisi, miksi tapoihin suhtaudutaan niin eri tavoin. Ei kuitenkaan löytänyt, joten innostui laatimaan sellaisen itse, kun löysi kysymyksen ”Miten vastaamme ennakko-odotuksiin?” Rubin oli kiinnostunut siitä, miten voimme luoda uusia hyviä tapoja ja päästä vanhoista huonoista eroon. Hän väittää mm. opuksessaan Tee siitä tapa, että asetamme itsellemme odotuksia, kun yritämme rakentaa uutta tapaa. Ja sen vuoksi on tärkeää ymmärtää, kuinka vastaamme odotuksiin.
Rubin jäsentää kohtaamamme ennakko-odotukset ja vaatimukset kahdentyyppisiksi: ulkoisiin vaatimuksiin (esim. tee työt ajallaan, noudata liikennesääntöjä) ja sisäisiin (esim. pidä uuden vuoden lupaus, lopeta nalkuttaminen). Havaintoihinsa nojaten Rubin väittää, että lähes jokainen meistä kuuluu johonkin näistä neljästä ryhmästä:
Ylläpitäjät toteuttavat auliisti niin ulkoiset kuin sisäiset vaatimukset.
Kyseenalaistajat kyseenalaistavat kaikki vaatimukset ja toteuttavat niitä vain, jos he pitävät niitä oikeutettuina.
Velvoittajat toteuttavat auliisti ulkoiset vaatimukset, mutta sisäisten kanssa heillä on vaikeuksia.
Kapinoitsijat vastustavat kaikkia vaatimuksia, niin ulkoisia kuin sisäisiä.
Kuva. Neljä taipumusta. Gretchen Rubin: Tee siitä tapa. s. 31. Kustannusosakeyhtiö Nemo. 2015
Löydän itseni kapinoitsijoiden pienestä joukosta. Rubinin kuvaus ilahduttaa, koska tavallaan antaa luvan olla. Myös sattuu ja satuttaa. Hänen mukaansa kapinoitsijat mm. toimivat mieluummin vaiston ja valinnanvapauden pohjalta. Vastustavat kaikenlaista hallintaa, myös itsehallintaa ja uhmaavat sääntöjä ja vaatimuksia. ”Antavat paljon arvoa aitoudelle ja itsemääräämisoikeudelle, ja he saavat tekemisiinsä vallattoman hengen.” Toisinaan kapinoitsijoiden auktoriteettien vastustamisesta koituu yhteiskunnalle suurta hyötyä. He aiheuttavat kuitenkin usein turhautumista, koska heitä ei voi käskeä tai edes pyytää tekemään mitään. Se saa heidät vain tekemään päinvastoin.
Rubin kertoo, että kapinoitsijat hakeutuvat usein villi länsi -henkisiin töihin, esimerkiksi disruptiivisen murrosteknologian pariin. Täydentävästi Rubin toteaa, että ”myös syvän totuuden vastakohta on totta, ja yllättävää kyllä jotkut kapinoitsijat hakeutuvat monien sääntöjen vallitsemiin instituutioihin”. Rubin lainaa erästä kapinoitsijaa. ”Ehkä kapinoitsijat tarvitsevat rajoja, joita voi venyttää, taivuttaa ja rikkoa. Jos minut jätetään omien metkujeni pariin, minusta tulee levoton ja passiivinen, koska ympärillä ei ole sääntöjä rikottavaksi, kuten ei tehtävälistojakaan, joita voin katsoa päivän päätteeksi todeten ´jipii, en tehnyt noista mitään´.”
Tähän nojaten ymmärrän, miksi olen rakastanut tehdä työtä koulutusjärjestelmän sisällä. Kaikesta huolimatta. On ollut selkeät rajat, joita kaikkia en ole voinut hyväksyä. Siksi olen tehnyt toisin.
—
Kolme päivää tekstin kirjoittamisen jälkeen pyysin hyvää työystävää lukemaan tekstini. Arvioimaan sitä.
”Toki olen tuntenut sinut vasta puoli vuotta, kun ollaan samassa työpaikassa vasta sen verran oltu, mutta en tunnista sinua juurikaan kapinoitsijaksi.”
- ”Lonely Writer”